Työskentelin pitkään sairaanhoitajana, mutta työ tuntui stressaavalta. Halusin tehdä jotakin muuta, mutten oikein tiennyt mitä. Kun omia lapsia syntyi lisää, huomasin viihtyväni lasten kanssa kotona. Elämä tuntui melko leppoisalta ja tuntui mukavalta voida keskittyä lapsiin. Kun nuorimmainen alkoi lähestyä kolmen vuoden rajapyykkiä, olin päätösten edessä. Paluu sairaanhoitajan työhön ei houkutellut yhtään ja aloin jo nähdä painajaisia työn ja lastenhoidon järjestämisen vaikeudesta. Olin jo valmiiksi aivan poikki, vaikken vielä ollut edes palannut työhöni – siis jo pelkästä työhön palaamisen ajattelemisesta! Lopulta keksin mieleiseni ratkaisun: aloitin työn perhepäivähoitajana. Nyt saan olla lasten kanssa kotona ja näen läheltä, kuinka he kasvavat ja kehittyvät päivittäin. Lisäksi lasteni kavereina päivällä kotonamme puuhailee myös hoitolapsia. On mukavaa järjestää lapsille tekemistä ja huolehtia heistä parhaalla mahdollisella tavalla! Juuri tätä olin tietämättäni halunnutkin!
Ritva, 38 vuotta, Etelä-Suomi
En oikein viihtynyt Suomessa ja tunsin olevani oravanpyörässä. Työ stressasi ja tuntui, ettei vapaa-aikaa ollut enää yhtään. Tein vain töitä ja kotitöitä. Ei ollut juuri koskaan aikaa tavata ystäviä ja tunsin tietyllä tavalla alkavani eristäytyä. Onneksi uskaltauduin kokeilemaan asumista mieheni toisessa kotimaassa! Ajattelin ensin, että kokeillaan vuosi ja katsotaan, miten viihdyn. En uskonut viihtyväni, koska kyseessä on kuitenkin niin kovin erilainen maa kuin Suomi. Yllätyksekseni viihdyin kuitenkin aivan erinomaisesti ja lapsetkin viihtyivät. Elämä asettui omiin uomiinsa. Päätimme jäädä. Teen etätöitä kotoa käsin ja nautin suunnattomasti. Nyt minulle jää huomattavasti aikaisempaa enemmän aikaa lapsille ja kaikelle sille, mistä elämässä nautin. Elinkustannukset ovat nykyisessä asuinmaassamme huomattavasti Suomea alhaisemmat, joten voimme elää taloudellisesti aika huoletonta elämää eikä minun olisi edes aivan pakko tehdä töitä. Haluan niitä kuitenkin tehdä saadakseni itselleni mielekästä tekemistä. Työ on aikaisempaa huomattavasti stressittömämpää, mutta tästä huolimatta ajoittain haastavaa. Pidän työstäni, koska koen sen tärkeäksi. Olen huomattavan paljon stressittömämpi kuin asuessamme Suomessa!
Inkeri, 38 vuotta, Ulkomaat
Ulkopuolelta tulevat paineet tuntuivat ajoittain aivan liian ankarilta ja aloin myös itse asettaa itselleni aivan liian ankaria tavoitteita – aina olisi pitänyt pärjätä muita paremmin ja omistaa muita paremmat autot, asunnot, vaatteet, kodinkoneet ja kaikki mitä vain rahalla irti saa. Lomamatkoja olisi pitänyt tehdä vähintään neljä kertaa vuodessa ja vähintään kahdesti vuoden aikana kaukomaille. Tämän kaiken ylläpitäminen vaati äärimmäisen pitkien työpäivien painamista ja aloinkin jo tuntea olevani burn outin partaalla. Mikään ei enää tuntunut miltään – ei uusi auto, eivät upeat lomamatkat aina vain kiehtovampiin ja kalliimpiin kohteisiin – ei mikään! Avioliitto alkoi rakoilla ja harkitsimme jo eroa, kunnes eräänä päivänä vain päätin, etten enää anna muiden odotusten sanella elämääni ja etten enää itsekään aseta materialistisia tavoitteita tavoitteideni kärkipäähän. Päätin, että tärkein tavoitteeni on se, että sekä minä että perheeni voimme hyvin – sekä psyykkisesti että fyysisesti. Vähensin työntekoa ja aloin tehdä puolipäivätyötä – otin rusinat pullasta sekä työ- että kotielämästä. Nyt minulla on aikaa myös nauttia elämästä ja läheisistäni. Enää ostelu ja materialistiset arvot eivät määrittele elämäni ”täydellisyyttä”, vaan pehmeämmät arvot ovat tulleet tilalle. Saimme pelastettua avioliittomme ja olemme nykyisin aikaisempaa huomattavasti onnellisempia, vaikkei rahaa olekaan käytössä läheskään niin paljon kuin ennen. Moni ihminen hämmästelee valintojani, mutta ajattelen, että on kyse minun elämästäni ja saan tehdä sillä niin kuin haluan.
Agnette, 32 vuotta, Etelä-Suomi
Pyrin leppoisaan elämään enkä tavoittele mainetta tai mammonaa. Elän yksinkertaista lapsiperhe-elämää syrjäisellä paikkakunnalla kasvattaen lapsia, eläimiä ja viljaa. Monia ratkaisumme kummastuttaa ja moni on kehottanut meitä muuttamaan kaupunkiin ”sivistyksen pariin”. En kuitenkaan kaipaa mitään muuta – elämä on hyvä juuri näin. En ota paineita siitä, että monen tuttavamme mielestä olen epäonnistunut, koska en ole käynyt kouluja eikä minulla ole ammattia tai hienoa uraa. Minulle tärkeintä on onni, jota rahalla ei voi ostaa. Jos joku ajattelee minun olevan taivaanrannan maalari, niin se on hänen ongelmansa – ei minun.
Miisa, 22 vuotta, Lappi